Työelämän tehokkuus ja työntekijän riittämättömyys – sotienjälkeinen Suomi ja millenniaalien Suomi

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt, Gummerus 2020
Mona Mannevuo: Ihmiskone töissä, Gaudeamus 2020

03.05.2021
Teksti: Raija Peltola

Luin rinnakkain kahta kirjaa, jotka tarkastelivat ihmistä ja ihmisen riittävyyttä työn ja elämän haasteissa. Mona Mannevuon kirja avasi näkökulmaa sodanjälkeisen tehokkuusajattelun historiaan. Tietolähteenä toimivat työelämässä silloin käytössä olleet opit. Eeva Kolun kirja heijasti henkilökohtaisten kokemusten kautta uupumusta ja riittämättömyyden kulttuuria nykypäivänä.

Mietin miten nämä ajankuvat eroavat ja mitä samankaltaista niistä löytyy?

Mannevuo tuo esille näkemyksen ihmiskoneesta. Sellaista nimitystä todellakin käytettiin ensimmäisen kerran 1900-luvun alun kirjoituksissa (mm. Tahko Pihkala). Kuten kirjoittaja toteaa, kautta teollisen historian uupumus on ollut tehostamisoppien vaikein ja ikävin vihollinen. Sotienjälkeisessä Suomessa uupuneen ihmiskoneen ajateltiin olevan viallinen ja rikkinäinen, joten se piti tavalla tai toisella korjata. Sotakorvausteollisuus tarvitsi kunnollisia ja joutuisia työntekijöitä.

Olin yllättynyt, miten paljon tuttua löysin. Ohto Oksalan Työn psykologian kirjekursseilla varoitettiin monen asian tekemisestä yhtä aikaa. Työnjohdon tärkein perussääntö oli tarjota työntekijälle mahdollisuus tehdä ”yksi asia kerrallaan ja loppuun saakka.” Myös palautuminen oli senaikaisissa kirjoituksissa esillä laskemalla jokaiselle työlle ns. ”elpymiskerroin”. Olen itsekin muistuttanut ajanhallinnan ja palautumisen tärkeydestä ja ”multi-taskaamisen” vaaroista. Lean-johtamisfilosofiasta tuttua ”hukkaa” laskettiin työntutkimuksen keinoin.

Eeva Kolun kirjassa paneudutaan uupumuksen juurisyihin. Uupumus on pitkään yhdistetty nimenomaan työhön. Työn kuormittavuus on kuitenkin vain yksi uupumuksen syistä. Millenniaalit saavat tässä kirjassa äänen ja monet myös vanhemmille työntekijöille tutut paineet tulevat esiin. Kolu listaa syitä uupumukselle:

1) Nykyaika kuluttaa hermostoa mm. erilaisten valppautta vaativien laitteiden kautta,
2) riittämättömyyden tunne,
3) vääristynyt kuva jatkuvasta onnellisuudesta,
4) yksin pärjäämisen perinne ja
5) suorittamisen kulttuuri.

Jos sotienjälkeisessä ajassa korostuivat miesten väsymys ja ”sielullisesti vajavaiset” yksilöt, Kolu tuo esille nuorten naisten yleistyneet mielenterveyden häiriöt. Tälle on olemassa myös termi, ”millennial burnout”. Kolun kirjassa tämä yhdistetään edellä kerrottuihin syihin, ei pelkästään työn kuormittavuuteen.

Mannevuo toteaa, että ihmiskoneita korjataan nykyään eri tavalla kuin ennen. Uupuneet osaavat yhä paremmin hakeutua työpsykologin tai terapeutin luokse. Silti millenniaalitkaan eivät aina osaa hakea apua. Onkin kysyttävä, miten työelämässä osattaisiin yhä paremmin rakentaa kulttuuria, jossa paineet pidetään kohtuullisina.

Esihenkilöt eivät ole hekään suojattuja uupumiselta. Heidän tehtäviinsä työnantajan edustajina kuuluu työkyvystä huolehtiminen myös silloin, kun oma työhyvinvointi on koetuksella. Lisähaastetta tuo se, että tämän päivän työelämässä työkykyä heikentävät monet sellaiset asiat, joihin esihenkilö ei voi vaikuttaa.

Molempia kirjoja voi lämpimästi suositella!

KIRJOITA HAKUSANA TÄHÄN JA PAINA ENTERIÄ